Saatteeksi

Tukiryhmäni on pyytänyt minua kirjoittamaan tähänastisesta elämäntaipaleestani jutun, joka vastaisi kysymykseen ”kuka on Jukka Keskitalo”. Ajattelin ensin luonnostella lähinnä laajennetun CV:n ranskalaisin viivoin. Kun ryhdyin kirjoittamaan, tekstiä alkoi pulputa. Niinpä tästä tuli aika pitkä. Pyydän sitä jo tässä alussa anteeksi. Toivottavasti tämä ”tarina” kuitenkin vastaa minulle esitettyyn kysymykseen. Jos et jaksa lukea näin pitkää tarinaa, saat nopeasti kuvan työurastani näillä sivuilla olevasta vapaamuotoisesta ansioluettelosta.

Lapsuus ja kouluaika

Synnyin vuonna 1962 Karungin (nykyisen Tornion) Aapajoen kylässä maanviljelijäperheen viidentenä ja nuorimpana lapsena. Isä hankki lisäansioita metsätöissä ja me lapset opimme osallistumaan tilan töihin pienestä pitäen. Rehellisyys ja ahkeruus olivat asioita, joita kotonani arvostettiin. Olen kiitollinen talonpoikaiskotini arvoperustasta, joka on kantanut tähän asti.

Lapsena harrastukseni olivat hyvin liikunnallisia ehkä siitäkin syystä, että muita ei juuri ollut tarjolla. Talvella hiihdin jo 10-vuotiaana yli tuhat kilometriä talvessa. Kansakouluun menin suksilla ja välitunnilla kierrettiin välituntilatua. Poikavuosina hiihdin kilpaa, kesällä juoksin maastojuoksukisoissa.

Kotimme ei ollut erityisen uskonnollinen eikä seurakunnallisesti aktiivinen. Kirkossa käytiin jouluna ja ehkä pääsiäisenä, lisäksi häissä ja hautajaisissa. Jumalaa kuitenkin kunnioitettiin ja seurakunnan asioita seurattiin aktiivisesti. Kävin kotikylällä pyhäkoulussa, jota piti naapurissa asuva vanhoillislestadiolainen maanviljelijä. Opettajan alaluokkien uskontotunnilla kertomat ja taululle Kylli-tädin tapaan piirtämät raamatunkertomukset tekivät minuun suuren vaikutuksen.

Rippikoulun kävin Karungin kirkkoherra Paavo Erkheikin johdolla seurakuntatalolla lauantaisin ja lisäksi pitkän viikonlopun Rovaniemen lähellä Pahtajan leirikeskuksessa. Kristinopin asiat kiinnostivat kovasti, mutta en kuitenkaan löytänyt paikkaani seurakunnan toiminnasta heti rippikoulun jälkeen. Nuorten toimintaa oli silloin aika niukasti.

Lukion kävin Torniossa, jonne matkustin koulubussilla tunnin aamuin, illoin. Lukioaikana hengelliset asiat alkoivat kiinnostaa toden teolla. Luin Raamatun läpi yhden talven aikana. Kristillisessä opiskelijatoiminnassa mukana oleva isosiskoni toi vaikutteita ja hyviä kirjoja luettavaksi. Tuon vuoden aikana koin hengellisen havahtumisen ja vähittäisen heräämisen, josta kasvoi henkilökohtainen uskonvakaumus. Ylioppilaaksi kirjoitin Putaan lukiosta Torniosta vuonna 1981.

Opiskeluaika

Hain ja pääsin opiskelemaan teologiaa Helsingin yliopistoon. Opintojen alettua tiesin olevani oikealla alalla. Yksi hauska muisto muistuu mieleen ensimmäiseltä syksyltä. Kirkkohistorian kurssin alkumerkintää hakiessani apulaisprofessori Pekka Raittila huomasi nimeni ja kotipaikkakuntani ja sanoi, että sinä olet varmaan Juho Keskitalon jälkeläinen kolmannessa polvessa Karungin Aapajoelta. Hämmennyin todella paljon, sillä en tuntenut tätä arvostettua kirkkohistorioitsijaa, joka oli aikoinaan kulkenut läpi kaikki Tornionjokivarren kylät ja pystyi sen perusteella nimeämään minut Karungissa vuosisadan alkupuolella vaikuttaneen lestadiolaisen maallikkosaarnaajan jälkeläiseksi.

Innostuin opiskelusta ja teologia imi mukaansa. 1980-luvun puolivälissä teologian opiskelijoita puhutti kovasti raamatuntulkinta, olihan tuolloin Uuden testamentin professorina radikaalina pidetty Heikki Räisänen. Tietoni Raama

tun syntyhistoriasta lisääntyivät ja käsitykseni avartuivat, mutta en muista kokeneeni mitään suurta raamattukriisiä. Eniten innostuin kirkon opin ja sen tulkinnan oppiaineesta eli dogmatiikasta. Silloisesta tämän alan apulaisprofessorista Eero Huovisesta muodostuikin opiskeluaikani idoli.

Asuin pari ensimmäistä opiskeluvuotta Lestadiolaisten ylioppilaskodissa Vironkadulla. Se oli 1960-luvun alun vaiheissa jäänyt ns. pappislinjan haltuun. Asukkaita yhdistävä tekijä oli lähinnä se, että moni oli kotoisin pohjoisesta, eikä läheskään kaikilla ollut varsinaista sidettä itse herätysliikkeeseen. Ylioppilaskodin seuroissa tapasin sellaisia legendaarisia hahmoja kuin kirjailija Anna-Maija Raittila ja hänen veljensä taidemaalari Tapani Raittila sekä professori Ilmari Soisalon-Soininen.

Olin aktiivisesti mukana Kansan Raamattuseuran opiskelijatoiminnassa, mutta ehkä vielä merkittävämmäksi muodostui Lähetysseuran lähetyskirkko ja sen alasalin opiskelijaillat. Olinpa Opiskelijoiden Lähetysliiton puheenjohtajakin. Näissä ympyröissä heräsi kiinnostus kansainvälisyyttä, lähetystä ja ekumeniaa kohtaan. Osallistuin opiskeluaikana kuukauden mittaiselle tutustumismatkalle lähetystyöhön Thaimaassa, Hong Kongissa ja Kiinassa.

Opiskeluaikana tapasin myös vaimoni Marjan, joka on kurssikaverini teologisesta tiedekunnasta. Hänellä on myös lastentarhanopettajan tutkinto. Meidän vihittiin avioliittoon opintojen ollessa vielä kesken vuonna 1985.

Nuorena pappina

Vaikka teologia kiinnosti aina jatko-opintoja myöten, oli selvää, että haluan seurakuntapapiksi. Koin aitoa papin kutsumusta. Niinpä oli suuri juhlahetki minulle ja vanhemmilleni, kun piispa Yrjö Sariola vihki minut papiksi Lapuan tuomiokirkossa 6.3.1988. Pojasta oli tullut pappi, kotikyläni, mahdollisesti jopa kotiseurakuntanikin historian ensimmäinen. Kyseinen pappisvihkimys oli samalla kirkossamme ensimmäinen, jossa vihittiin naisia papeiksi. Vihittävinä oli kaikkiaan kymmenen kokenutta seurakuntalehtoria ja minä ainoana yliopistosta suoraan tullut nuori maisteri. Olin vanhempien virkasisarten sisarellisessa hoivassa.

Aloitin Jyväskylän kaupunkiseurakunnan kuudentena virallisena apulaisena. Sain vastuulleni Keltinmäen kerrostalolähiön alueen ja sen kerhohuoneen tyyppisessä Keltinkodissa vietetyt jumalanpalvelukset. Joskus messun hiljaisen rukouksen aikana yläkerrassa vedettiin wc ja alttarin t

akana putkistossa kuului kohinaa. Sieltä se papin ura alkoi. Maalaispoika oli päätynyt lähiöpapiksi.

Miksi päädyin papiksi Lapuan hiippakuntaan ja Jyväskylään, enkä kotiseudulleni. Asiat ovat usein pienestä kiinni. Niitä voi pitää sattumuksina – ja kristitty johdatuksena. Syyskuussa 1987 järjestettiin pitkän tauon jälkeen ensimmäiset kirkon opiskelijapäivät Jyväskylässä. Olin Opiskelijoiden lähetysliiton puheenjohtajana järjestelytoimikunnassa. Päivien aikana piispa Sariola kysyi minulta, halusinko tulla papiksi Jyväskylässä juuri vapautuneeseen virkaan. Tartuin tähän piispalliseen suorarekrytointiin.

Jyväskylään asettumisen vuonna meille syntyi esikoinen Liisa. Pari vuotta myöhemmin saimme toisen tytön, Hannan. Nuoren pappisperheen elämä oli kiireistä. Noilta vuosilta muistan olleeni melkein ”aina töissä”. Jumalanpalveluksia ja kirkollisia toimituksia oli todella paljon, samoin rippikouluja.

Yhden vuoden toimin myös korkeakoulupapin sijaisena Jyväskylän yliopistolla. Koen oppineeni erityisesti dialogisen keskustelun taitoja tuona aikana. Vuonna 1991 myös vaimoni Marja vihittiin papiksi, ja hänkin aloitti seurakuntapappina Jyväskylän kaupunkiseurakunnassa.

Aloittelin teologian jatko-opintoja välittömästi pappisvihkimyksen jälkeen työn ohessa, ja vuonna 1992 suoritin teologian lisensiaatin tutkinnon. Pääaineenani oli ekumeniikka, mutta tutkimuskohteena missiologia eli lähetystiede. Jyväskylän yliopistossa opiskelin tukiaineena filosofiaa. Apurahojen turvin olin 1992-1993 päätoimisena väitöskirjan tekijänä.

Vuoden 1994 alusta lukien minut valittiin Jyväskylän kaupunkiseurakunnan Keltinmäen piirikappalaiseksi. Jyväskylän suuren se

urakunnan toimintamallin mukaan olin kymmenhenkisen työyhteisön lähiesimies. Työkenttä oli kiintoisa, sillä alueelle oli rakennettu uusi lähiökirkko vain pari vuotta aiemmin. Teimme paljon työtä yhteisöllisen jumalanpalveluselämän kehittämiseksi. Ajatukset, jotka ovat olleet viime vuosien jumalanpalvelushankkeen ytimessä, olivat meillä jo tuolloin idullaan.

Ensimmäisinä pappisvuosinani löysin tieni yhä useammin myös Siioninvirsiseuroihin. Vähitellen minua pyydettiin itsekin puhumaan niissä. Sen jälkeen olen käynyt melko säännöllisesti herättäjäjuhlilla. Muistan kun Jyväskylän arvostettu körttivaikuttaja rovasti Paavo Liimatainen sanoi eräissä seuroissa että ”minä puhun siitä sielun pelastuksesta, kun siitä nykyään kuulee puhuttavan niin harvoin.” Ajatus on pysynyt hyvänä ohjeena mielessäni kaikki nämä vuodet.

Vuonna 1999 sain lopulta työn ohessa tekemäni tohtorin väitöskirjan valmiiksi. Tein sen Oulun suuren pojan, professori Tuomo Mannermaan ohjauksessa. Väitöskirjani aihe oli ”Kristillinen usko ja moderni kulttuuri:

Lesslie Newbiginin käsitys kirkon missiosta modernissa länsimaisessa kulttuurissa”. Sen keskeinen kysymys oli, mitä merkitsee olla kirkkona sekularisoituvassa läntisessä maailmassa. Olen voinut kaikkina näinä vuosina ammentaa tästä aihepiiristä näkökulmaa ja syvyyttä käytännön työhön seurakuntapappina.

Laajempiin vastuisiin

Vuonna 1999 tulin valituksi Lapuan hiippakunnan pappisasessoriksi, missä tehtävässä toimin piispa Jorma Laulajan alaisuudessa kaksi kautta eli kuusi vuotta. Tuona aikana olin mukana noin 25 piispantarkastuksessa maaseudulla ja kaupungeissa, pienissä ja suurissa seurakunnissa. Vuonna 2004 tulin valituksi myös kirkolliskokouksen pappisjäseneksi, missä tehtävässä toimin kansliapäälliköksi valintaani asti vuoteen 2010.

Vuonna 2000 tulin valituksi Jyväskylän maaseurakunnan kirkkoherraksi. Kolmesta taajamasta ja ympäröivästä maaseudusta muodostuva seurakunta oli mielenkiintoinen ja haastava. Pääsin nyt kokemaan myös maalaispapin elämää kylien seurakuntailtoineen ja kesän lähetysiltoineen järven rannalla. Seurakunnan alueella Tikkakoskella sijaisi yksi maamme suurimmista varuskunnista, jonka väen kanssa tein paljon yhteistyötä. Noilta vuosilta minulla on paljon hyviä ystäviä Puolustusvoimien palveluksessa.

Vuonna 2004 minua pyydettiin asettumaan ehdolle Lapuan hiippakunnan piispanvaalissa. Tokihan pyyntö tuntui hyvältä ja ehkä kannatustakin olisi kohtuullisesti ollut. Pohdinnan jälkeen en kuitenkaan lopulta lähtenyt ehdokkaaksi. Tätä ratkaisua olen jälkeenpäin mielessäni kiitellyt. Olinhan tuolloin vasta 42-vuotias.

Puolisoni Marja on työskennellyt vuodesta 2004 lähtien sairaalapappina ensin Jyväskylässä psykiatrisissa sairaaloissa ja vuodesta 2011 lähtien Helsingissä. Häneltä olen oppinut paljon siitä mitä kirkon työ on ruohonjuuritasolla, jossa kohdataan yksi ihminen kerrallaan. Kirkon on tärkeä olla läsnä siellä, missä ihmiset elävät arkeaan, sairaaloissa, työpaikoilla, kouluissa ja perheneuvonnassa. Laajemminkin kirkon diakonia merkitys on avautunut uudella tavalla. Kirkon sanoma on uskottava vain silloin, kun sana yhdistyy tekoihin.

Vuonna 2004 hain takaisin Jyväskylän kaupunkiseurakuntaan ja tulin valituksi tämän Suomen suurimman seurakunnan kirkkoherraksi. Olin yli kahden sadan hengen työyhteisön esimies. Jyväskylän maaseurakunnan ja kaupunkiseurakunnan aikoina kehitin määrätietoisesti jaetun johtamisen ajatusta, joka oli noin suuressa seurakunnassa ainoa mahdollinen. Vastuu oli toki minulla kirkkoherrana, mutta näin delegoinnin toimivaksi malliksi johtaa suurta seurakuntaa. Vuonna 2009 vastuut vielä laajenivat, kun Jyväskylän kaupunki- ja maaseurakunta yhdistyivät Jyväskylän seurakunnaksi, jonka kirkkoherrana jatkoin.

2000-luvun ensi vuosikymmenellä tulin vedetyksi mukaan moniin kirkkohallituksen ja Kirkon ulkoasiain neuvoston työryhmin, jotka antoivat kirkolliskokoustyöskentelyn ohella kokonaiskirkollista perspektiiviä. Toimin myös yhdeksän vuotta kirkkomme merkittävän palvelujärjestön Seurakuntien Lapsityön Keskuksen puheenjohtajana sekä yhden kauden Suomen Lähetysseuran ja Kirkkopalvelut ry:n hallituksissa.

Vuonna 2001 perhettämme kohtasi onni, kun saimme kolmannen tytön. Saara on syntynyt Kiinassa ja adoptoimme hänet 11 kuukauden ikäisenä. Tänään Saara on 17-vuotias urheilulukiolainen. Vanhin tyttömme Liisa asuu perheineen Helsingissä. Toiseksi vanhin tyttömme Hanna asuu perheineen Kuopiossa. Meistä on Marjan kanssa tullut myös neljän lastenlapsen isovanhempia. Tämä on tuonut uutta merkitystä elämään.

Kokonaiskirkon palvelukseen

Vuonna 2010 kirkolliskokous valitsi minut nykyiseen virkaani Kirkkohallituksen kansliapäälliköksi. Tässä tehtävässä kirkon keskushallinnon ylimpänä viranhaltijana olen voinut käyttää kaikkea sitä pääomaa ja osaamista, mikä on kertynyt edellisissä tehtävissä. Tehtäväni on ollut johtaa Kirkkohallitusta ja hoitaa kirkon yhteiskuntasuhteita. Kirkkohallitus valmistelee pääosan asioista kirkolliskokouksen päätettäväksi, joten näköalapaikka on varsin keskeinen.

Kirkon yhteiskuntasuhteiden hoitamiseen tarvitaan luontevat yhteydet päättäjiin. Lähdin määrätietoiseen ”jalkatyöhön” ja olen voinut vajaan kahdeksan vuoden aikana luoda kirkon asioiden hoitamista varten laajat ja toimivat verkostot yhteiskunnallisin vaikuttajiin. Eduskunta kansanedustajineen ja ministeriöt ministereineen ja virkamiehineen ovat tulleet tutuiksi, samoin lukuisien kansalaisjärjestöjen ja Puolustusvoimien johto.

Olen tehnyt myös kansliapäällikön työtä teologin ja papin identiteetillä. Olen kokenut kirkon yhteisten asioiden hoitamisen ja kirkon edunvalvonnan yhteiskunnassa tämänhetkiseksi ”seurakuntatyökseni”. Toki olen saanut saarnata ja toimittaa jumalanpalveluksia myös näinä vuosina vapaaehtoisena kotiseurakunnassani ja tilaisuuksissa eri puolilla maata.

Olen säilyttänyt koko ajan elävänä yhteyden kotiseudulleni Tornion Karunkiin säännöllisten käyntien ansiosta. Olen seurannut kaikki nämä vuodet tiiviisti pohjoisen kirkollista elämää. Uskon voivani sanoa tuntevani Oulun hiippakunnan omaleimaisen kirkollisen elämän ja hengellisen elämän erityispiirteet.

Meillä on äitini ja sisarusteni kanssa Karungissa edelleen tukikohta Aapajoen rannalla ja metsäpalsta, jota aktiivisesti hoidan. Viimeisten viiden vuoden aikana käyntejä kotipuolessa on tullut varsinkin syksyisin, kun uudistin nuoruuteni harrastuksen metsästyksen ja olen mukana kotiseutuni hirviporukassa. Siellä erätulilla siirryn hetkessä meänkieliseen puheenparteen ja tunnen olevani kotona. Muita harrastuksiani ovat hiihto, urheilun seuraaminen, lukeminen ja mökillä puuhastelu.

Hengellinen perintöni

Mistä ainesosista koostuu hengellinen perintöni?

Olen kuvannut sitä repuksi, jossa on eväitä elämän eri vaiheista. Kotiseutuni lestadiolaiset vaikutteet eri variaatioineen tunnistan osaksi omaa historiaani kotiseudun perintönä. Repussa on eväitä myös nuoruuden herätyskristillisyydestä, joka on laajentunut kansankirkolliseksi työnäyksi. Hengellisiin eväisiin on tuonut oman lisämausteensa herännäisyyden julistus ja veisuuperinne.

Minulla ei ole minkään herätysliikkeen ”jäsenkorttia”, mutta arvostan niiden tekemää työtä kirkon hyväksi. Suhteet kaikkiin kirkon herätysliikkeisiin ovat kunnossa ja ystäviä on joka puolella. Lähetystyön kiinnostukseni kautta Kristuksen maailmanlaajan kirkon todellisuus on muuttunut yhä tärkeämmäksi osaksi teologiaani. Tällaisista aineksista hengellinen perintöni koostuu.

Seurakunnan yhteinen jumalanpalvelus ja sen ehtoollispöytä on paikka, jossa saan hengellistä ravintoa. Olen yrittänyt kilvoitella myös siinä, että lukisin säännöllisesti Raamattua, vaikka tässä asiassa tunnen usein huonoutta. Perheemme yhteinen, jo 33 vuotta kestänyt iltarukousperinne ja siihen kuuluva iltavirsi (548) ovat yksinkertaisuudessaan hengellisen elämäni hoitamisen ydintä.

”Tule kanssani Herra Jeesus, tule siunaa päivän työ. 
Tule illoin ja aamuin varhain, tule vielä kun joutuu yö, tule vielä kun joutuu yö.               

Tule askele askeleelta, minun kanssani kulkemaan.
Sua ilman en saata olla, pysy luonani ainiaan, pysy luonani ainiaan.”