Aloittaessani kansakoulun vuonna 1969 Karungin kunnan Aapajoen kyläkoulussa Tornionjokilaaksossa olivat ihmisten arvot hyvin yhteneväisiä. Vähän yli 50-vuotiaassa itsenäisessä Suomessa arvostettiin työtä ja rehellisyyttä. Yhtenäiseksi koettu arvomaailma oli kuitenkin moninaistumassa yhteiskunnallisen murroksen myötä. Maalta muutettiin kaupunkeihin ja Ruotsiin. Nuoriso haastoi aiempien sukupolvien arvot.

Toisen vuosisadan arvot

Millä arvoilla aloitamme kansakuntana toisen itsenäisen vuosisatamme Suomi 100 –juhlavuoden jälkeen? Asiaan antaa valoa sosiaalipsykologian emeritusprofessori Klaus Helkaman vuonna 2015 ilmestynyt kirja ”Suomalaisten arvot – Mikä meille on oikeasti tärkeää?”.

Helkaman tulokset antavat mielestäni sekä toivon että huolen aiheita. Ilahduttavaa on se, että rehellisyys on edelleen vahvasti suomalaisia yhdistävä arvo. Jos tiputat lompakkosi Oulun Rotuaarille, sinulla on suurempi mahdollisuus saada se takaisin kuin Etelä-Euroopan kaupungeissa. Tämä ei ole suomalaista itsekehua, vaan arvotutkimuksiin perustuva fakta.

Suomalaisia yhdistävä arvo on edelleen myös auttamisen halu. Noin 1,4 miljoonaa suomalaista tekee vapaaehtoistyötä jossakin muodossa. Monet ovat tämänkin joulun alla osallistuneet myös joulukeräyksiin lähimmäisten hyväksi kotimaassa ja maailmalla.

Myönteistä on se, että ympäristöarvot ovat tänään myös suomalaisten arvoja. Ilmastonmuutoksen ja ympäristön pilaantumisen uhka ohjaa monen yksilöllisiä valintoja. Ylipäätänsä suomalaiset tiedostavat globaalit haasteet entistä vahvemmin.

Yhteiskunnan eheyden kannalta rohkaisevaa on myös se, että yhdenvertaisuus ja tasa-arvo ovat asioita, joita arvostetaan toisen vuosisadan alun Suomessa. Nykysuomalaiset sietävät huonosti epätasa-arvoiseksi kokemiaan käytäntöjä.

Kriittisiäkin huomioita voi ajan arvomuutoksista tehdä. Vapaa-aika on nousemassa työn ja ahkeruuden arvostamisen edelle suomalaisten arvoasteikossa. Työn alttarille ei olla enää valmiita uhraamaan kaikkea. On hyvä, ettei työ ole enää kaiken mitta, mutta toisaalta voidaan kysyä, olemmeko kulkemassa kohti vapaa-aikakeskeistä nautintoyhteiskuntaa?

Entä mitä tulisi ajatella siitä, että itsekurin tilalle on arvostuksena noussut itsensä toteuttaminen? Se sisältää oikein ymmärrettynä positiivisen latauksen, mutta äärimmilleen vietyinä se voi johtaa yhteiskuntaan, jossa omaa etua ajetaan kyynärpäät koholla.

Teknologinen kehitys tulee haastamaan arvojamme ennen kokemattomalla tavalla. Tekoäly ja biotieteiden nopea kehitys edellyttäisivät rinnalleen painavaa eettistä pohdintaa. Muuten käy niin, että kaikki teknologia, joka voidaan ottaa käyttöön, myös otetaan käyttöön riippumatta siitä, onko se ihmiskunnalle hyväksi.

Kirkko arvokeskustelijana

Kirkko on ollut suomalaisessa yhteiskunnassa vahva arvokeskustelija ja vaikuttaja. Viisikymmentä vuotta sitten kotiseurakuntani Karungin ihmiset kuulivat joulukirkossa evankeliumin saarnan ohella vahvan arvoviestin kirkkoherra Ilmari Hulkon isällisessä äänessä. Tänään kirkon ääntä ei entiseen tapaan kuunnella vain siitä syystä, että sen esittää kirkon edustaja. Sisältö ratkaisee arvopuheenvuoroille annettavan painon kirkonkin osalta.

Nykyään puhutaan usein moniäänisestä kirkosta. On realistista avoimesti todeta, että kirkossakaan ei ole arvokysymyksissä enää vain yhtä ääntä. Toisaalta moniäänisyyden ihanne voi pahimmillaan hajota myös korvia raastavaksi kakofoniaksi, jossa eri ”kuplat” eivät kohtaa toisiaan.

Suomalaiset odottavat kirkolta ja sen johdolta vahvoja arvopuheenvuoroja. Jossain määrin yllättävää on, että kirkon jäsenten lisäksi myös kolme neljästä uskonnollisiin yhdyskuntiin kuulumattomasta odottaa kirkolta vahvaa panosta arvokeskustelussa.

Karungin kirkko

Gallup Ecclesiastica –tutkimuksen (2015) mukaan kolme neljästä suomalaisesta odottaa kirkolta sitä, että se puhuu heikoimmassa ja hauraimmassa asemassa olevien puolesta. Kirkko onkin vastannut tähän odotukseen ydinsanomastaan käsin. Tuorein esimerkki tästä on piispojen kannanotto eutanasiaan joitakin viikkoja sitten. Siinä asetuttiin puolustamaan elämän ainutlaatuisuutta ja pyhyyttä ja vaadittiin saattohoidon kehittämistä.

Adventin ja joulun ajan jumalanpalvelukset ja yhteislaulutilaisuudet kokoavat tänäkin vuonna yhteensä jopa miljoona kirkkokäyntiä. Kirkkoon tullaan hiljentymään, kuulemaan joulun sanomaa ja kokemaan jo lapsuudesta tuttua yhteisöllisyyttä.

Kirkkoihin hiljentymään meneminenkin on suomalaisilta mielestäni arvovalinta. Se kertoo siitä, että nopeasti muuttuvassa yhteiskunnassa halutaan hakeutua pysyvän ja pyhän äärelle etsimään suuntaa arjen vaikeisiin arvovalintoihin.

Jukka Keskitalo

Kirjoittaja on teologian tohtori, joka työskentelee Kirkkohallituksen kansliapäällikkönä