Saarna Tuusulan seurakunnan Kellokosken kirkossa 28.1.2018

3. sunnuntai ennen paastonaikaa: Ansaitsematon armo. Tekstit: 1. Sam. 16: 1-13, Room. 9: 11-23, Luuk. 17: 7-10.

 

Armo on Raamatun kaunein sana. Näin olen usein mietiskellyt. Se on pieni sana, mutta täynnä merkitystä. Se on pehmeä, mutta samalla vahva sana.

Armo tulee meitä lähelle, koska jotenkin vaistonvaraisesti oivallamme mitä se merkitsee, vaikka emme tietäsi mitään sen teologisesta sisällöstä.

Miksi oivallamme armon merkityksen vaistonvaraisesti? Siksi, että monet meistä ovat joskus päässeet kokemaan armollisuutta eli sitä, että meitä ei yllättäen olekaan kohdeltu tekojemme mukaan, vaikka olisimme ansainneet vakavan puhuttelun tai rangaistuksen.

Toisaalta armo konkretisoitu myös sen vuoksi, että moni meistä tietää oman kokemuksena kautta mitä armottomuus merkitsee. Sitä kun mikään ei riitä. Vaikka teet parhaasi, saat palkkioksi moitteet. Tai, että sinua ja sinun tekemisisiäsi arvioidaan pahantahtoisesti.

Tämän kaltaiset asiat ja monet muut ovat niitä arkisia armon ja armottomuuden kokemuksia, joita ihminen elämässään joutuu väistämättä joskus kohtaamaan. Mutta vaikka tällaiset arkiset kokemukset avaavatkin meille näkökulman Jumalan armoon, on se laadultaan kuitenkin vielä jotakin paljon enemmän.

Viime vuonna vietetyn reformaation eli uskonpuhdistuksen 500-vuotismuistovuoden aiheena oli omassa kirkossamme lyhyesti ja ytimekkäästi ”Armoa 2017”.

Merkkivuoden teema oli hyvin valittu, sillä se nousee suoraan uskonpuhdistaja Martti Lutherin keskeisestä löydöstä. Luostarilupauksen antaneena munkkina hän paastosi, rukoili ja teki hyvitystöitä miellyttääkseen Jumalaa. Rauhaa hän ei kuitenkaan sydämeensä saavuttanut.

Luther joutui epätoivoon, kun ei löytänyt rakastavan ja armahtavan Jumalan kasvoja. Onneksi hänen viisas rippi-isänsä Staupitz neuvoi nuorta munkkia luottamaan Kristukseen. Tämä neuvo avasi Lutherin silmät ja sydämen ymmärtämään Jumalan armon syvyyden ja avaruuden.

Roomalaiskirjeen kohta (Room. 1:17) ”uskosta vanhurskas saa elää” avautui hänelle aivan uudella tavalla. Ihminen on kyllä ansainnut Jumalan vihan ja rangaistuksen, mutta Jumala armahtaa ihmisen Kristuksen sovitustyön perusteella. Synnin tahraama ihminen on Jumalalle puhdas, kun Jumala katselee häntä Kristuksen työn läpi. Ihminen omistaa tämän vanhurskauden uskolla Kristukseen. Kristus tulee asumaan uskossa ihmiseen.

Lutherin oivaltama armo-oppi on siis jotakin muuta kuin elämäntapaoppaiden ”ole armollinen itsellesi” tai ”anna itsellesi anteeksi” tyyppiset ohjeet. Ymmärräthän minut oikein. On aivan oikein ja tarpeellista, että olemme armollisia itsellemme. Mutta tässä tarpeellisessa elämäntapaohjeessa on sittenkin kysymys kokonaan toisen tason asiasta kuin Jumalan armossa.

Tämän sunnuntain aiheena on ansaitsematon armo. Se vie suoraan asian ytimeen. Perinteinen jumalanpalveluksen synnintunnustus (numero 701) sanoo suoraan ja kaunistelematta, mitä me olemme ansainneet:

”Tunnustan edessäsi Jumala … että en ole rakastanut sinua koko sydämestäni enkä lähimmäistäni niin kuin itseäni. Tiedän, että syntini tähden olen ansainnut ikuisen kadotuksen, jos tuomitset minut pyhyytesi ja vanhurskautesi mukaan.”

Tämä oli se mitä Luther tiesi ja tajusi ennen armon merkityksen avautumista. Ja tämä on myös meidän kilpailuun ja saavuttamiseen perustuvan maailmamme mukainen logiikka. Jokaiselle ansionsa mukaan.

Mutta onneksi synnintunnustuksen teksti jatkuu näin: ”Mutta sinä, rakas taivaallinen isä, olet luvannut armahtaa kaikki, jotka tahtovat tehdä parannuksen ja pakenevat uskossa Vapahtajamme Jeesuksen Kristuksen turviin.”

Siinä se ansaitsemattoman armon ajatus on sanottu niin selkeästi kuin vain sen voi sanoa. Jumalan armon olemus on siinä, että Jumala ei katso meitä sellaisina kuin olemme, vaan sellaisina kun olemme hänelle Kristuksen tähden. Ihminen katsoo toista ihmistä luonnollisilla silmillään. Jumala katsoo meitä rakkautensa tähden toisin.

Tästä puhuu päivän Vanha testamentin teksti. Samuel oli tullut voitelemaan kuningasta betlehemiläisen Iisain poikien joukosta. Hänen luokseen tuotiin komea, kookas ja voimakas Eliab-niminen poika kuningasehdokkaaksi. Mutta Samuelille tuli tämä Herran sana: ”Älä katso hänen kokoaan ja komeuttaan, sillä minä en hänestä välitä. Ihminen katsoo ulkokuorta, mutta Herra näkee sydämeen.”

Ihminen katsoo ulkokuorta, mutta Herra näkee sydämen. Kun kaikki vähänkin kuninkailta näyttävät Iisain pojat oli tuotu Samuelin eteen ja tämä oli pudistanut päätään, hänen eteensä tuotiin lopulta ihmisten silmissä mitättömän oloinen poika nimeltä Daavid. ”Tämä se on, voitele hänet”, sai Samuel kehotuksen Herralta.

Itselleni yksi läheisimmistä Uuden testamentin teksteistä on tämän sunnuntain epistolatekstin kohta: ”Ratkaisevaa ei siis ole, mitä ihminen tahtoo tai ehtii, vaan se että Jumala armahtaa.”

Myönnän, että tämä teksti niin sanotusti kolahtaa siitäkin syystä, että olen aina ollut aika työkeskeinen ihminen. Kotoa asti olen oppinut arvostamaan ahkeruutta ja työn tekemistä. Pidän niitä sinänsä hyvinä arvoina.

Jumalan valtakunnassa niillä ei kuitenkaan pitkälle pötkitä. Ihmisten valtakunnassa niillä on käyttöä, mutta Jumalan valtakunnassa toimivat toisenlaiset lait. Kun tänään mietit elämääsi muista tämä: Ratkaisevaa ei ole se, mitä sinä tahdot ja ehdit, vaan se, että sinulla on armahtava Jumala.

”Armo yllättää”, sanotaan. Se on totta. Armottomuus ei yllätä, koska sitä me usein olemme saaneet kokea ja siksi osaamme sitä odottaa.

Tänäänkin armo yllättää ja tulee lähellemme ehtoollispöydässä. Kristus itse palvelee meitä. Kun kuulet sanat ”tulkaa, kaikki on jo valmiina” voit olla varma, että nuo sanat on tarkoitettu meille ihan tavallisille kompuroiville ja epäonnistuville ihmisille, sinulle ja minulle.