Lähetys perustuu Jeesuksen oppilailleen antamaan tehtävään. Matteuksen evankeliumin lähetyskäsky (”Menkää siis ja tehkää kaikki kansat minun opetuslapsikseni…, Mt. 28:18-20) on tunnetuin, mutta ei suinkaan ainoa Raamatun lähetysteksteistä. Minulle hyvin läheinen lähetysteksti on Johanneksen evankeliumissa oleva Jeesuksen sana: ”Rauha teille! Niin kuin Isä on lähettänyt minut, niin lähetän minäkin teidät…”

Lähetys, kirkon missio, on evankeliumin sanoman kertomista niille, jotka eivät vielä tai eivät enää tunne Kristusta omana Vapahtajanaan. Joskus historiassa lähetyksen maantieteellinen suunta oli selvä. Lähetys suuntautui ns. kristityistä maista ei-kristillisille alueille.

Enää tällaisista lähetyksen suunnista ei voi puhua. Pikemminkin lähetyksen suunta on kaikkialta kaikkialle. Se ei ole enää maantieteellisten rajojen ylittämistä, vaan uskon ja epäuskon rajan ylittämistä kaikkialla. Kristittyjen enemmistö on jo hyvän aikaa ollut eteläisellä pallonpuoliskolla (Afrikka, Aasia ja Latinalainen Amerikka). Lähetys onkin nykyään käytännössä kirkkojen välistä yhteistyötä evankeliumin asialla.

Ymmärrän lähetyksen kokonaisvaltaisesti. Lähetyksessä evankeliumin julistus ja palvelu kuuluvat yhteen. Usko tulee todelliseksi siellä, missä teko yhdisty sanaan. Diakonia ja lähetys ovat siis saman kolikon, kirkon kokonaisvaltaisen mission, kaksi puolta.

Kysymys Kristuksen ainutlaatuisuudesta on aina puhuttanut lähetysteologiassa. Onko Kristus ainoa tie pelastukseen? Tähän vastaan niin, että Raamatussa Jeesus on itse sanonut olevansa ainoa tie ja ovi Jumalan valtakuntaan. Näin on joka tapauksessa meille, jotka olemme kuulleet evankeliumin Jeesuksesta. Onko Jumalalla jokin toinen tie pelastukseen heille, jotka eivät ole koskaan Kristuksesta kuulleet, on kaikkivaltiaan ja oikeudenmukaisen Jumalan tiedossa. Itse en lähde sellaisella asialla arvuuttelemaan.

”Lähetys alkaa kotiovelta” sanonta on monelle tuttu. Nykyään se on totta enemmän kuin vuosikymmeniä sitten, kun kuulin sen ensi kerran. Entiset nk. kristityt maat elävät maallistumisen leimaamassa tilanteessa, jossa kirkko on menettänyt jäseniään ja joutunut puolustuskannalle.

Oma missiologian (lähetysteologian) alaan kuuluva väitöskirjani ”Kristillinen usko ja moderni kulttuuri, Lesslie Newbiginin käsitys kirkon missioista modernissa länsimaisessa kulttuurissa” pureutuu siihen, miten kirkon lähetystehtävä toteutuu modernissa länsimaisessa kulttuurissamme. Olen omistanut koko pappisurani sen pohtimiseen, mitä on olla kirkkona tällaisessa tilanteessa, ja miten se konkretisoituu kirkon työssä.

Meidän on kirkkona katsottava rehellisesti tilannetta, jossa maan asukkaista neljännes eli noin 1,4 miljoonaa ihmistä ei kuulu mihinkään uskonnollisen yhdyskuntaan. Hei eivät kaikki ole suinkaan uskonnottomia, mutta iso missonaarinen haaste tilanne kirkollemme on. Koko kirkon toimintaa on ajateltava missionaarisuuden näkökulmasta. Koko kirkon toiminnan tulee olla kutsuvaa ja vieraanvaraista, kuten nykyään on tapana sanoa.

Lähetyksestä elävä kirkko on elävä kirkko. Kansainväliset esimerkit osoittavat, että kirkot, joissa lähetysinto on kuihtunut ovat myös itse joutuneet jyrkkään alamäkeen. Siksi iloitsen suuresti siitä, että lähetys elää vahvana Oulun hiippakunnan seurakunnissa. Siitä on osoituksena vuosittainen hiippakunnan lähetysjuhla, jollaisen vertaista ei muissa hiippakunnissa ole.