Kirkkoamme kutsutaan usein kansankirkoksi. Sillä viitataan yleensä kahteen asiaan. Yhtäältä siihen, että kirkon jäseninä on enemmistö tai suuri osa kansasta. Toisaalta siihen, että kirkon työnäkynä on palvella koko kansaa, ei ainoastaan jäseniään tai ns. kirkon sisäpiiriä. Kirkon jäsenmäärän alennuttua ja sen yhteiskunnallisen aseman heikennyttyä, ovat jotkut olleet valmiita hylkäämään kansankirkon käsitteen.

Itse pidän kansankirkon käsitettä edelleen käyttökelpoisena. Se tulee kuitenkin ymmärtää uudella tavalla. Kutsun omaa näkyäni kansankirkosta ”uudistuvaksi kansankirkoksi” tai ”missionaariseksi kansankirkoksi”. Tällä tarkoitan esimerkiksi sitä, että kirkon tulee ottaa todesta se tosiasia, että maamme väestöstä neljännes eli noin 1,4 miljoona ihmistä ei kuulu mihinkään uskonnolliseen yhdyskuntaan. Enemmistö heistä ei suinkaan ole uskonnottomia, vaan voi suhtautua hengellisyyteen avoimestikin.

 

Jotta kirkkomme voisi puhutella laajaa joukkoa maamme asukkaista, tulee kirkossa olla paljon matalan kynnyksen avaavaa toimintaa, johon aremmankin on helppo tulla mukaan. Esimerkkejä tästä löytyy vaikkapa musiikki- ja perhetoiminnasta, diakoniasta, perheneuvonnasta ja sairaalasielunhoidosta sekä puolustusvoimien kirkollisesta työstä.

Avaava toiminta ei kuitenkaan yksin riitä, vaan tarvitaan syvemmälle uskoon sitouttavaa syventävää toimintaa. Se lähtee siitä oivalluksesta, että jokaisen kohtaamisen ja seurakunnan tilaisuuden tulee olla kutsuva tai kuten nykyään on tapana sanoa ”vieraanvarainen”. Sama pätee jumalanpalveluksiin ja kirkollisiin toimituksiin.

Näin ymmärrettynä kansankirkon käsite on toimiva ja kirkkoa yhdistävä työnäky.