Kristillisen diakonian raamatullinen lähtökohta on usein nähty nk. kultaisessa säännössä. ”Kaikki, mitä te tahdotte ihmisten tekevän teille, tehkää myös te samoin heille.” (Mt. 7:12) Diakoniaa ohjaa siis lähimmäisen tarve, jonka ihminen tajuaa asettumalla toisen asemaan.

Lutherille ajatus uskon ja rakkauden yhteydestä oli avain myös diakonian ymmärtämiseen. Kirjoituksessaan ”Kristityn vapaudesta” hän sanoo, että ihminen ei ole kristitty, ellei hän ole uskon kautta Kristuksessa ja rakkauden kautta lähimmäisessä. Diakonia ei ole siis vain jotakin joka seuraa uskosta, vaan jotakin joka nousee suoraan uskosta ja Jumala-suhteesta. Diakonia kuuluu siis evankeliumin ytimeen.

Kirkkojärjestyksen mukaan diakonia on kristilliseen rakkauteen perustuvaa avun antamista erityisesti niille, joiden hätä on suurin ja joita ei muulla tavoin auteta. (KJ 4:3)

Mutta kenen hätä on suurin? Mitä näkyy diakonian ikkunasta juuri nyt? Vaikea kysymys, jos asiaa ajatellaan globaalisti. Monella menee Suomessa hyvin, mutta ongelmien ja vastoinkäymisten kasautuessa erityisesti pitkäaikaistyöttömät ja yksinhuoltajat voivat joutua tilanteeseen, jossa avun hakeminen ruokajakelusta on välttämätöntä. Vähäosaisuuteen liittyy usein myös muuta väestöä suurempi sairastavuus. Samoin kotona yksin asuvat vanhukset voivat olla erityisen haavoittuvassa tilanteessa. Päihde-, huume- ja peliriippuvuudet ovat myös ilmiöitä, joita diakoniatyössä nykyään kohdataan yhä enemmän.

Suomessa koettavaa vähäosaisuutta ei pienennä se tosiasia, että maailman mittakaavassa monissa maissa menee vielä paljon huonommin. Maailman ja oman maan köyhien asettaminen vastakkain ei auta kumpaakaan. Kirkon kutsumus on auttaa myös kaukaisia lähimmäisiä, joiden nimiä emme tiedä, mutta joiden tiedämme olevan avun tarpeessa.

Toinen diakonian ikkunasta näkyvä asia on se, että ihmisten elämäntodellisuudet eriytyvät. Hyvinvoivat ihmiset eivät usein ymmärrä, millaisissa tilanteissa jopa naapurina asuva lähimmäinen elää. Tämä aiheuttaa kovenevia asenteita, jolloin nostetaan esiin ajatus ”jokainen on oman onnensa seppä”. Tällaista asenteellista kovuutta vastaan kirkon tulee taistella.

Kirkolla on diakoniatyönsä myötä ensikäden tietoa ja ymmärrystä suomalaisesta elämästä myös sen varjopuolilta. Olen käyttänyt tätä diakonian kautta saatua tietoa esimerkiksi silloin kun olin kutsuttuna asiantuntijana mukana hallitusohjelmaneuvotteluissa. Voisimme hyödyntää diakonian tietopohjaa kirkon yhteiskunnallisissa kannanotoissa nykyistä enemmänkin. Diakoniaan kuuluu myös profeetallinen ulottuvuus, jossa ei vain auteta hädässä olevia, vaan nostetaan yhteiskunnalliseen keskusteluun huono-osaisuuden alkusyyt.

Kristillinen seurakunta ei voi olla vain ”menestyneiden kerho”, vaan seurakunnan tulee olla yhteisö, johon kuuluu koko elämän kirjo. Puheen tasolla näin usein ajatellaankin, mutta käytännön toteutukseen on monin paikoin vielä matkaa. Seurakunnan tulee ottaa erityisellä lämmöllä suojelukseensa ne jäsenet, joita elämä on koetellut kovemmalla kädellä. Tämä on Jeesuksen itsensä antama tehtävä seuraajilleen.